Suurin ja pitkäkestoisin valokuvaprojektini on ehdottomasti ollut Body Love / Real Moms -projekti, jonka toteutimme viiden valokuvaajan kanssa yhteistuumin viime keväänä.
Projektin idea kehittyi oikeastaan jo alkuvuodesta 2014, kun pohdiskelin jossain valokuvausaiheisessa Facebook-ryhmässä, että olisi hienoa kuvata ihan tavallisia naisia yksin ja/tai yhdessä heidän jälkikasvunsa kanssa. Halusin ottaa mukaan mahdollisimman eri kokoisia ja näköisiä naisia, jotka ovat kokeneet jossain elämänsä vaiheessa itsetunto-ongelmia (eikös me kaikki olla?) ja käyttää samalla valokuvaa terapeuttisena keinona ja saada kuvattavat näkemään oman kehonsa kauniina - tai ainakin kauniimpana. Valokuvaajana halusin tietenkin myös samalla ottaa kantaa median luomiin kauneusihanteisiin näyttämällä kuvallisin keinoin, että vartaloita on yhtä monta erilaista, kun meitä ihmisiäkin on ja että jokainen vartalo on kaunis kaikkine virheineenkin.
Valokuvaaja Marissa Tammisalo ja useampi malli kiinnostui kovasti projektista tuolloin pari vuotta sitten, mutta jostain syystä emme lähteneet toteuttamaan tätä vielä silloin ja idea vaipui hetkeksi unohduksiin. Loppuvuodesta 2015 muistin rakkaan projektini uudemman kerran, otin yhteyttä Marissaan ja kyselin uudelleen somessa löytyisikö projektista kiinnostuneita malleja. Ja löytyihän niitä - oikeastaan yhteydenottojen tulva yllätti minut täysin. Aihe koettiin todella tärkeäksi ja ajankohtaiseksi. Täysin minulle ennestään tuntemattomat naiset kirjoittivat ryhmässä julkisesti sekä minulle yksityisesti tarinoitaan itsetunto-ongelmien kanssa kamppailuista, syömishäiriöistä, äitiydestä, vartalonsa vihaamisesta ja rakastamisesta. Tarinat koskettivat todella syvältä ja minulle tuli heti tunne, että tämä projekti voi todella antaa paljon näille naisille ja auttaa heitä hyväksymään itsensä ja saada äänensä kuvien kautta kuuluviin.
Muutama koulukaverini kiinnostui samaan aikaan projektistani ja mukaan kuvaajakaartiimme hyppäsi Elina Hiironniemi, Niina Villman ja Laura Karppanen. Projektimme tuottajaksi saimme mukaan maailman mahtavimman Heidi Bergströmin, joka onkin jo nuoresta iästään huolimatta tuottanut jos jonkin näköistä teatteriesitystä, musiikkivideota ja lyhytelokuvaa.
Aloitimme kuvaukset helmikuun alussa 2016 ja kuvasimme parin kuukauden aikana yhteensä noin parisenkymmentä naista ja lasta koulumme studiolla. Saimme mukaan myös meikkaajat Heidi Huovisen ja Pinar Bubikin, jotka loihtivat malleillemme kauniit ehostukset, jotka myöskin varmasti auttoivat nostattamaan jokaisen meikattavan olleen itsetuntoa kuvauskoitokseen.
Kuvia ei ole juurikaan käsitelty mustavalkoiseksi kääntämisen ja perussäätöjen lisäksi. Esimerkiksi raskausarvet ja muut elämän merkit on jätetty kuviin. Maltillinen käsittely on tietenkin hyvin tärkeä osa projektia, koska halusimme dokumentoida mallimme juuri sellaisina kuin he ovat ja kuten valokuvaaja heidät kuvanottohetkellä näki. Kymmenen kiloa veks ja vahanukkemainen virheetön iho olisivat olleet tehopyhää ja sotineet sanomaamme vastaan.
Projekti jäi kevään ja kesän ajaksi jäihin muiden kuvauskiireiden vuoksi, mutta herättelin sen uudelleen eloon viime viikkoina, kun koulussa tuli esitellä jokin oma kuvausprojekti näyttötyönä. Tänään 1.12.2016 kaikki luokkalaisemme julkaisivat (koululla, verkkojulkaisuna tai valokuvanäyttelyssä) omat näyttötyönsä. Esittelin projektista itse tänään viisi kuvaa, jotka nyt esittelen myöskin teille kuvattavien tarinoiden kera täällä blogissani. En julkaise tässä verkkojulkaisussa naisten nimiä, sillä mukana on kaksi henkilöä, jotka haluavat pysytellä anonyymeinä. Tässäpä olisi nyt nämä tänään näyttelyssä upeina isoina printteinä julkistetut kuvat, olkaa hyvä!
_______________________________________________________________________________
EveryBODY is Beautiful
Viiden naisen tarina kehokuvastaan ja oman suhtautumisen muutoksista menneisyydestä nykyhetkeen. Näyttelyn kuvat ovat osa isompaa näyttelyä samasta aihepiiristä. Kuvat on kuvattu viiden kuvaajan yhteisprojektina keväällä 2016. Tavoitteena on saada kaikilta kuvaajilta yksi kuva jokaisesta kuvatusta henkilöstä ja koostaa kuvat valokuvanäyttelyyn mahdollisimman pian, kun näyttelytila varmistuu.
Kuvaushetken tarkoituksena oli toimia terapeuttisena kokemuksena ja saada kuvattavat kokemaan kehonsa kuvien kautta kauniimpana ja mielen eheämpänä.
Olen aina kokenut olevani liian lihava. Lapsesta asti olen verrannut itseäni muihin tyttöihin ja naisiin ja ahdistunut siitä kuinka lihava olen. Sairastuin syömishäiriöön lukiossa ja siitä lähtien olen taistellut erittäin paljon omakuvani kanssa. Olen voittanut syömishäiriöni nyt, koska halusin pystyä käyttämään kehoani sirkustaiteessa tulevana ammattinani. Kukaan ei ole koskaan sanonut minua lihavaksi mutta itse näen toisin. Oma esteettinen ihanteeni vain on erilainen. Kuvauksen avulla näin väläyksiä siitä mitä ehkä muut näkevät minussa ja tajusin, että tältä näyttää keho jota voi käyttää ja joka on vahva - ei vain pitää koristeena ja heikkona.
Olen androgyyni naisen kehossa. Voimakkaan naisellinen kehoni on murrosikäisestä lähtien tuntunut ristiriitaiselta siihen miltä mielessä tuntuu. Muiden kehut muodoistani tuntuvat tyhjältä ja peilistä katsoi ihminen, jonka keho ei tuntunut omalta. Murrosiän alettua en hyväksynyt muutoksia kehossa, ja siitä alkoi vuosikymmenen jatkunut kamppailu naiseutta vastaan – sairastuin syömishäiriöön. Vaikka kuinka laihdutin ja rääkkäsin itseäni, ei rinnat hävinneet ja lantion muoto kadonnut pois. Olin lukossa kehossa, jossa en halunnut olla. Syömishäiriön oireilu saatiin hoidettua terapialla, mutta pysyin mieleltäni androgyyninä ja peilikuva säilyi samana kuin ennenkin. Se ei tuntunut omalta. En vain enää oireillut itseäni fyysisesti kiduttaen. Löysin tien hyvinvointiin koettuani henkisen heräämisen, jossa löysin yhteyden feminiiniseen sekä maskuliiniseen puoleeni. Koin viimein olevani kokonaisuus. Olen edelleen androgyyni naisen kehossa, mutta nyt maskuliininen ja feminiininen puoleni ovat tasapainossa ja käyvät vuoropuhelua keskenään rakentavasti. Minua ei enää häiritse olla näissä muodoissa, tässä ihossa. Kuvat auttoivat näkemään sen, mitä peilistä ei näe. Olen kaunis kokonaisuus ja minulla on lupa iloita siitä.
Häpeä naiseutta, älä käytä ehkäisyä vaan raskaudu ja pelkää raskautua. Siihen minä kasvoin. Eikä se riittänyt, vaan aikuisena kesken kaikkien toipumisien, itsemääräämisoikeuttani rikottiin lisää. Naiseuteni, kehonkuvani ja itsetunto olivat palasina. Tämä kuvaushetki sai minut kokemaan, että minä päätän kehostani, minä olen riittävän kaunis, minä voin olla ehjä nainen. Tämä oli ponnahduslauta ehjempään minään.
Niin kauan kuin muistan, olen ollut isokokoinen. Peruskoulussa kouluterveydenhoitaja lohdutti painoahdistustani sanomalla, että vaikka minusta olisi pelkät luut jäljellä, painaisin paljon.
Parikymppisenä aloin laihduttaa silloisen poikaystäväni kehotuksesta. Luulin tulevani onnellisemmaksi ja saavani parisuhteemme toimimaan, jos painoindeksini olisi korkeintaan 25. Olin väärässä. Pikaisen pussikuurilaihdutuksen jälkeen lähdin vaihto-oppilaaksi Namibiaan, tajusin poikaystäväni olevan idiootti, sain karisseet kilot korkojen kera takaisin ja ymmärsin olevani onnellinen kun kunnioitan itseäni enkä tanssi muitten pillin mukaan.
Kun aloin 25-vuotiaana harrastaa burleskia, rakastuin omaan kroppaani. Pidän vyötäröni kaaresta ja pyöreästä pyllystäni, tykkään pukeutua niin että leveät lanteeni korostuvat. Tänä päivänä pyrin omalla käytöselläni ja pukeutumisellani viestimään kehonkuvansa kanssa kamppaileville, että onnellisuus saati kauneus ei ole painoindeksistä tai vyötärönympäryksestä kiinni.
Parinkympin tietämillä se alkoi. Tyytymättömyys omaa kehoa kohtaan. Tietyssä painokilossa pysyminen toi mielenrauhan ja elämä oli hallinnassa. Jos paino nousi tai laski oli päivä pilalla. Ajattelin liikaa mitä söin ja paljon liikuin. Raskaus oli minulle oman kroppani suhteen "luovuttamista" en pystynyt yhtään kontrolloida paljon painoa tuli ja se jollain tavalla vapautti minut. Raskauteni jälkeen en ole koskaan ollut näin tyytyväinen miltä näytän ja olen vihdoin hyväksynyt itseni. Raskauden jälkeen tunnen myös itseni naisellisemmaksi kuin koskaan ennen.
_______________________________________________________________________________
Kun sain nämä tarinat näiltä ihanilta naisilta itkeä tihrustin jokaisen kohdalla. Itkin näiden tarinoiden ja kuvien äärellä myös koko tämän viikon liikutuksesta, kun kasasin ja valmistelin tulevaa näyttelyä. Olen myös kokenut itse nuorempana (ja välillä myös edelleen) äärimmäisiä itsetunto-ongelmia, joita en nyt enempää tässä kyseisessä postauksessa lähde avaamaan, mutta sanottakoon, että aihe on minulle hyvin tärkeä. Itseasiassa myös minut kuvattiin projektiin Laura Karppasen toimesta, mutta kuvissa ei tainnut olla nuo kriittisimmät alueet peitettynä, joten en ehkä esittele niitä netissä ollenkaan, tulevassa näyttelyssä mahdollisesti kyllä! Seuraava siirto onkin etsiä suhteellisen edullinen näyttelytila pääkaupunkiseudun alueelta, sillä tila, jonne aioimme näyttelyä tyrkyttää onkin koko täksi ja ensi vuodeksi aikamoisen tukossa.
Kiitos ihanat naiset ja lapset, että sain kuvata teitä ja kauniita erilaisia kehojanne tähän tärkeään projektiin. Palkitsevinta tällaisissa kuvausprojekteissa on ehdottomasti se, kun kuvattavalle jää kuvauksesta hyvä mieli, hyväksyvämpi minäkuva ja parempi itsetunto. Mikään muu maailmassa ei voita sitä tunnetta, kun kuvattavasi tulee onnelliseksi kuvistaan ja näkee itsensä yhtä kauniina ja aitona, kuin sinä kuvaajana sieltä etsimestä näet. Valokuvilla on mahtava voima! Eläköön naiseus!
